Yhteisö

Amerikkalainen kysyy uskonnosta: oletko sinäkin metodisti, tai muuten hengellinen. Suomalainen kiemurtelee, tukehtuu donitsiin. Tästä ei puhuta, tai kaltaisillani kerrottavaa ei ole.

Amerikkalaiset tarvitsevat kirkkonsa. Kuka muuten rukoilisi ”for the underinsured”? Mutta samankin uskonnon tulkintasuuntauksen sisällä tehdään eroja kirkkoyhteisöjen välille jopa vailla kirkolliskokouksen hyväksyntää, asioihin perehtynyt kykenee heti osoittamaan missä aikaansa viettävät fundamentalistit ja ketkä ovat liberaalien ystäviä.

Kun suomalainen valittaa, että pitäisi suvaita suvaitsemattomuutta, amerikkalainen on ehkä jo tehnyt senkin: vaikka hän kritisoisi abortinvastustajia ja uskossaan varmoja, he kuuluvat kuvaan. Sen kanssa on elettävä, ja se käy, sillä valinnanvaraa on.

Pikkukaupungin kirkossa kehotetaan homoja eheytymään, mutta toisaalla pastori kuuluu sateenkaariväestöön ja transsukupuolisetkin tuntevat olonsa tervetulleeksi jumalanpalvelukseen. Illalla he menevät yhdessä paikalliseen homobaariin, jonka televisiossa näytetään musikaaleja. Kun trendikkäässä kirkossa valmistetaan joulukakku, siinä lukee Happy Birthday Baby Jesus.

Tämä on tärkein uskonto: yhteisöllisyys. Jokaiselle on omansa, pitää vain löytää sopiva. Diversity on aina päivän sana, mutta sitoutuminen sopii. On vapaus valita, mutta myös tarve tehdä valintoja, osoittaa kenen joukoissa seisoo.

Ja vapaus: pääsiäistipu ja kosher-lihatiski 24 tuntia vuorokaudessa auki olevassa hypermarketissa. Pitkäperjantai ei ole yleinen vapaapäivä, ehkä siksi, että kukaan ei tuntisi oloaan ulkopuoliseksi. Jokaiselle kaikkea, tai ei kellekään mitään.

Eräänä vuoden viimeisistä illoista autan kirkon hommissa toimivia ystäviäni lukitsemaan ovet. Matkalla cocktail-juhliin, pikkumustat yllä, tarkistamme ovien takaa, että kukaan ei siellä piileksi. Kirkko ruokkii kyllä kodittomat, kuka muukaan sen tekisi, mutta yöksi ei saa jäädä.

(kuvassa perustuslain ensimmäinen lisäys Newseumin seinässä Washington D.C.:ssä)

Mielikuvat

Joulukynttilä tuoksuu piparkakuilta, jotta piparin tuoksu voisi leijua asunnossa, vaikka piparit voi ostaa hypermarketista valmiiksi koristeltuina. Rekiretki-kynttilän tuoksussa yhdistyvät huurteinen kataja, kuusenoksat ja rosmariini – kuin raikas talvisää jouluaamuna. Samoilla linjoilla valmiina tuubista pursotettava kermavaahto on tehty ”with real cream” ja suklainen olut maustettu ”with natural and artificial flavors”: kaikki viistää niin läheltä oikeaa, että sen voi hyvinkin kuvitella.

Amerikka koostuu mielikuvista, ja niitä me kaikki hengitämme. Elämme metonymiaa, tunnustelemme osia kokonaisuudesta. Yhtä lailla mekin, sillä sen minkä olemme jo tehneet muualla tai kierrättäneet omaksemme, Amerikka vain korostaa useampaan potenssiin. Real-like, blends in perfectly: indulge yourself in the warm fragrance of the perfect holiday.

On klisee puhua unelmista, mutta niitä on oltava. Kuka muuten tekisi töitä kaksitoista tuntia päivässä tai matkustaisi arjessaan mailikaupalla suuntaansa. On vain yksi tie ja se on eteenpäin.

Väliäkö sillä, onko joulu sanomaltaan merkityksellinen juuri sinulle, ja joka tapauksessa on oltava varovainen kenelle joulua toivottaa. (Siksikin kiitospäivä on monelle amerikkalaiselle joulua tärkeämpi. Pelkkää kiitollisuutta ilman tarvetta olla kiitollinen erityisesti kenellekään, kuten jumalalle tai naapurille.)

Mutta ei ole pelkkä klisee, että Amerikassa kaikki on mahdollista. Mitä ei ole, sen saattaa kuvitella: yhteiskunnan taloudellisen tasa-arvon tai rekiretken lumettomana jouluaamuna. Tarvitaan riittävästi uskoa, ja sitä on. Uskoa mielikuviin, vahvistamattomiinkin näkemyksiin, kliseisiin ja stereotypioihin. Joulun kaupallisuuskin kelpaa viitepisteeksi jollekin syvemmälle, joka ehkä löytyy alta, jos sitä viitsii etsiä, ja monet etsivät. Pakko ei ole, valinnanvaraa on aina. Jos alkuperäiset merkitykset tuntuvatkin hukkuneen, usko ja toivo roikkuvat mukana. (Erikseen ovat toivonsa menettäneet: lopulta samanlaisia kaikkialla.)

Ehkä jouluvalotkin ovat siksi tarpeen. Joulukoristelu on ylitseampuvaa, kuten Amerikka. Kirkkaus peittää alleen eroavaisuudet, ylitsevuotavassa loisteessa on melkein helppoa uskoa ja kuulua mihin tahtoo. Joka ikkunalla kaksisataa kynttilää: mahdollista, jos ei aina todennäköistä tai varmaa.

Oletukset

9/11 on esikaupunkialueella rauhallinen, vain high schoolin elektroniselle ilmoitustaululle on kirjailtu viesti: ”we will never forget”. Walmartin lippu on puolitangossa (ks. kuva yllä). Media toki muistaa, mutta jos mediahanat pitää suljettuina, saa olla rauhassa. Mitä ajattelevat tavalliset amerikkalaiset, sitä on vaikea tietää, kun istuu yksin sisällä: muistelevatko he uhreja kuten ne massat, jotka kokoontuvat New Yorkiin tapahtumapaikoille ja katsovat, kun presidentti puhuu.

Yhdysvallat on spektaakkeliyhteiskunta, se elää katastrofeistaan: tämä yhdistää, tekee meistä amerikkalaisia. Mutta ei Yhdysvallat ole yhtenäiskulttuuri, vaikka niin olisi helppo luulla. Ulkoisesti ehkä näyttää samankaltaiselta, mutta lähiöiden omakotitaloissaan ihmiset elävät omaa elämäänsä, ehkä sulkevat uutiskanavat ja pelaavat World of Warcraftia koko illan kuten kuka tahansa meistä. He syövät illalliseksi intialaista ruokaa tai tofuburgerin, järjestävät runoiltoja ja uskovat jumalaan, Mormonien kirjaan tai skientologiaan.

Lähiöiden kotitaloissaan ihmiset elävät omaa elämäänsä. On helppo tehdä oletuksia, kuvitella tietävänsä siitä jotain, sillä onhan tämä jo nähty. Mutta muutamassa viikossa ei ole nähnyt mitään, ei kuullut kovinkaan monia näkökulmia. Silti on helppo astua sisään, sulautua joukkoon. Kukapa meistä ei olisi tullut jostain muualta? Täytyy vain täyttää lomake, jotta saa bonuskortin paikalliseen hypermarkettiin ja voi alkaa kerätä etuja.

Läpivalaisu on tarkkaa, nestemäärä rajoitettu. Kaiken on mahduttava Minigrip-pussiin, tai jos olet jo täällä niin valitse Ziploc. Vuosipäivän lentokoneissa hysteria kasvaa, kun liian moni matkustaja jonottaa samaan aikaan vessaan.

Mutta perillä on rauhallista. Ehkä joku tulee vastaan. Tarvitsetko apua, hän kysyy. Onko Suomessa oravia? Syöttekö te maissia, sataako teillä kuten täälläkin vai kovempaa. Millaista on kohdata toinen?