Välilasku

Jälleen amerikkalainen yliopistoesikaupunki – jalankulkijan kannalta keskellä ei mitään. Olen tullut pohjoisesta etelään, alla aurinkoa ja ehkä noin yhdeksän Yhdysvaltain osavaltiota.

Siinä missä 90-luvulla Finnairin lomalennoilla annettiin aplodit hyvästä laskeutumisesta, nyt välilaskeuduttaessa Pohjois-Carolinaan lentoemäntä pyytää antamaan aplodit koneessa matkustaville armeijahenkilöille: kiitos, että pidätte maamme turvassa. Vieressä istuva komea nuorimies rukoilee nousun ja laskun alla.

Saavun siis etelävaltioon, Mississippi-joki on luultavasti lähellä, mutta en tiedä miten sinne pääsee. On niin pimeää, että vesilammikoita ei osaa kiertää. Takkia ei tarvita, syön sateenvarjon alla sinistä jäätelöä ja löydän itseni lopulta jälleen jonkin epämääräisen rakennuksen takapihalta, parkkipaikalta. Kokemus ei ole enää niin outo kuin aikoinaan maahan asettuessa, mutta ehkä koskaan tiiviiden eurooppalaisten kaupunkien kasvatti ei totu siihen täysin. Vierautta osaa sentään odottaa, se on tuttua, ja herkistää arkeen uupuneet aistit.

Matkustan pohjoisesta etelään, olen tullut kaukaa, enkä tiedä missä olen. Vasta lentokoneessa ymmärrän saavani ylimääräisen tunnin, tarkistan kellonajan vielä hotellihuoneen mikroaaltouunista. Vain muutamaa päivää aiemmin olen opettanut kansainvälistä yhteisöäni laulamaan ”mul on tästä asti aikaa, muutama lantti mammonaa”. Kuvittelen ehkä, että se on erityisen suomalaista, mutta yhtä hyvin voisin opettaa mitä vain. En kerro heille, mitä laulussa sanotaan. He kuulostavat melkein uskottavilta, ja sitten kuuntelemme, kun eräs meistä laulaa koreaksi, toinen jollain Intian sadoista kielistä. Jaamme sen minkä voimme, loppu jää meille itsellemme.

Sen mikä on omaa tunnistaa, kun on ilmassa. Lentokoneesta on helpompi nähdä ympärilleen, vaikka olisi pilvistä.