Turva

järvi

Lähiö:  maailman suurkaupungeissa ehkä väsynyt, köyhäkin, mutta Amerikan suurten pikkukaupunkien laitamien suburb on useinkin rikas, täyteen asutettu, rauhallinen. Tiet mutkittelevat, ne kiertävät valtatiet ja satunnaiset purot syrjästä. Suoria reittejä ei ole, ehkä niitä ei tarvita, kävelijä käy nopeasti liian syrjään. Itsensä on syytä paikantaa GPS:llä, sopiva reitti on useimmiten takaisinpäin, omia jälkiä seuraten tai hetken väärään suuntaan, jotta pääsee takaisin oikeaan. Mutta vain kävellen voi ottaa haltuun maiseman, tunnistaa maailmansa rajat. Tietä ei tunne, ennen kuin sitä on kävellyt, autolla on ajettava vähintään toistuvasti, jatkuvasti, kunnes maisema muuttuu tutuksi.

Kapea puro tai pienen järven tapainen, tienvarteen menehtynyt kissa. Nurmikolla käyskentelee useita hanhia. Ne jäävät asumaan tänne Kanadan lähialueille kuin eivät tietäisi nimeään. Kanadaan on parisenkymmentä mailia, välissä vesiputouksia ja joki. Hinnat ovat korkeat, sales tax jopa 13 %, julkisten palveluiden turvaverkko rakentuu. Mutta hanhet perustavat perheen, yhdeksän hanhilasta ja neljä vanhempaa.

hanhet

Toisessa maailmassa ostan itsekin valkoisen talon: kaksi kerrosta ja lasta, suuri aitaamaton piha, paljon tyhjää nurmikkoa, kapeat räystäät, poika ajaa kolmipyörällä. Vauraus suojelee meitä ja neighborhood watch, kaasujalan alla Chevrolet, joka käy sähköllä ja tarvittaessa bensalla. Gallonan saa kolmella tai neljällä dollarilla, diesel on kalliimpaa. Senioriasuntoja, yläkoulu tai high school, juutalaisseurakunta, katolilaisten opiskelijoiden keskus, baptistikirkko ja jokin yliopisto, lähiön keskellä irrallinen saareke, jolla on omat poliisivoimat.

Paikkoja jotka tuntuvat kotoisilta, mutta rajattomilta. Amerikkalainen omakotitaloalue on kaupallisuudesta näennäisesti vapaa keidas: ostoskeskukset ovat mailien päässä, lähikauppoja ei tunneta. On helppo kuvitella muun maailman kadonneen, vain automerkit muistuttavat siitä kiireestä, jonne täältä lähdetään. Toki pihalleen voi pystyttää valaistun pääsiäisjänisarmeijan tai kyltin, joka kehottaa äänestämään paikallisvaaleissa konservatiiviehdokasta. Tunnusta väriä, liimaa ikkunaasi risti. Lippu on vakio, se roikkuu seinään kiinnitetystä salosta, erityisiä liputuspäiviä ei ole, eikä lippu kerro kenestäkään mitään muista poikkeavaa.

Toisessa maailmassa palaan vielä Suomeen, lainaan auton ja ajan lähimmälle ABC-asemalle elämään standardisoitua maailmaa. Ketjupaikoissa on turvallista, tietää aina mitä saa.

Mainokset

Nimittäin

”There is nothing to do
For our liberation, except wait in the horror of it”
John Ashbery: ‘They Dream Only of America’

”The obsessive fear of the Americans is that the lights might go out. Lights are left
on all night in the houses. In the tower blocks the empty offices remain lit.”
Jean Baudrillard: America, 1986. Translated by Chris Turner. London: Verso.

Epäilemättä elämä koostuu välähdyksistä, hyvin pienistä: jonain hetkenä ajan polkupyörällä Turun linja-autoaseman tienoilla kohti Tuomaansiltaa. Liikennejärjestelyiltään mutkat ovat kuin Yhdysvalloista, harvinaisia Suomessa. Silta ylittää toisen tien, useita kaistoja risteää, vaikka kaupungin keskusta on lähellä. Siinä kohden tuntuu melkein kuin autot ajaisivat kohta yli, kuten silloin kun ylittää juosten Maple Roadin viisi kaistaa, kun jalankulkuvalo vihdoin hetkeksi vaihtuu.

Joulukuussa syömme Brooklynissa puolalaista ruokaa. Kuin söisi 80-luvun Suomessa, raskasta ja väritöntä, perunamuusia. Epäilemättä maailma koostuu näistä: pienin yhteinen nimittäjä. Suomi on maailman toiseksi onnellisin maa.

Pienin yhteinen nimittäjä: kun joukko 90-luvun nuoria, eri puolilta maailmaa saapuneita tilapäisamerikkalaisia, kokoontuu baariin Yhdysvaltain pääkaupunkiin, Spice Girls riittää nostamaan tunnelman. En ole koskaan pitänyt Spice Girlsistä, mutta olemme kokoontuneet tarkastelemaan tilapäisyyttämme, ja tämä on riittävän yleistä.

Eräänä maaliskuun iltana olemme jälleen matkalla Brooklyniin, siltaa pitkin toiselle puolen, ja syömme turkkilaisia keksejä. En tiedä miten olen tullut tähän, en ole siitä aivan varma. Sillan korkeimmalla kohdalla tietenkin Yhdysvaltain lippu, siitäkin olemme puhuneet, me vieraat, tällä kertaa olemme vain etelä-korealainen, turkkilainen ja minä. Toivomme vapautta, mutta emme halua unohtaa.

Ostoskeskuksen loisteputkien alla kampaamon tuolissa lapsi pelaa Kiukkuisia lintuja.

Brooklyn Bridge

Yhteisö

Amerikkalainen kysyy uskonnosta: oletko sinäkin metodisti, tai muuten hengellinen. Suomalainen kiemurtelee, tukehtuu donitsiin. Tästä ei puhuta, tai kaltaisillani kerrottavaa ei ole.

Amerikkalaiset tarvitsevat kirkkonsa. Kuka muuten rukoilisi ”for the underinsured”? Mutta samankin uskonnon tulkintasuuntauksen sisällä tehdään eroja kirkkoyhteisöjen välille jopa vailla kirkolliskokouksen hyväksyntää, asioihin perehtynyt kykenee heti osoittamaan missä aikaansa viettävät fundamentalistit ja ketkä ovat liberaalien ystäviä.

Kun suomalainen valittaa, että pitäisi suvaita suvaitsemattomuutta, amerikkalainen on ehkä jo tehnyt senkin: vaikka hän kritisoisi abortinvastustajia ja uskossaan varmoja, he kuuluvat kuvaan. Sen kanssa on elettävä, ja se käy, sillä valinnanvaraa on.

Pikkukaupungin kirkossa kehotetaan homoja eheytymään, mutta toisaalla pastori kuuluu sateenkaariväestöön ja transsukupuolisetkin tuntevat olonsa tervetulleeksi jumalanpalvelukseen. Illalla he menevät yhdessä paikalliseen homobaariin, jonka televisiossa näytetään musikaaleja. Kun trendikkäässä kirkossa valmistetaan joulukakku, siinä lukee Happy Birthday Baby Jesus.

Tämä on tärkein uskonto: yhteisöllisyys. Jokaiselle on omansa, pitää vain löytää sopiva. Diversity on aina päivän sana, mutta sitoutuminen sopii. On vapaus valita, mutta myös tarve tehdä valintoja, osoittaa kenen joukoissa seisoo.

Ja vapaus: pääsiäistipu ja kosher-lihatiski 24 tuntia vuorokaudessa auki olevassa hypermarketissa. Pitkäperjantai ei ole yleinen vapaapäivä, ehkä siksi, että kukaan ei tuntisi oloaan ulkopuoliseksi. Jokaiselle kaikkea, tai ei kellekään mitään.

Eräänä vuoden viimeisistä illoista autan kirkon hommissa toimivia ystäviäni lukitsemaan ovet. Matkalla cocktail-juhliin, pikkumustat yllä, tarkistamme ovien takaa, että kukaan ei siellä piileksi. Kirkko ruokkii kyllä kodittomat, kuka muukaan sen tekisi, mutta yöksi ei saa jäädä.

first amendment
(kuvassa perustuslain ensimmäinen lisäys Newseumin seinässä Washington D.C.:ssä)

Välilasku

Jälleen amerikkalainen yliopistoesikaupunki – jalankulkijan kannalta keskellä ei mitään. Olen tullut pohjoisesta etelään, alla aurinkoa ja ehkä noin yhdeksän Yhdysvaltain osavaltiota.

Siinä missä 90-luvulla Finnairin lomalennoilla annettiin aplodit hyvästä laskeutumisesta, nyt välilaskeuduttaessa Pohjois-Carolinaan lentoemäntä pyytää antamaan aplodit koneessa matkustaville armeijahenkilöille: kiitos, että pidätte maamme turvassa. Vieressä istuva komea nuorimies rukoilee nousun ja laskun alla.

Saavun siis etelävaltioon, Mississippi-joki on luultavasti lähellä, mutta en tiedä miten sinne pääsee. On niin pimeää, että vesilammikoita ei osaa kiertää. Takkia ei tarvita, syön sateenvarjon alla sinistä jäätelöä ja löydän itseni lopulta jälleen jonkin epämääräisen rakennuksen takapihalta, parkkipaikalta. Kokemus ei ole enää niin outo kuin aikoinaan maahan asettuessa, mutta ehkä koskaan tiiviiden eurooppalaisten kaupunkien kasvatti ei totu siihen täysin. Vierautta osaa sentään odottaa, se on tuttua, ja herkistää arkeen uupuneet aistit.

Matkustan pohjoisesta etelään, olen tullut kaukaa, enkä tiedä missä olen. Vasta lentokoneessa ymmärrän saavani ylimääräisen tunnin, tarkistan kellonajan vielä hotellihuoneen mikroaaltouunista. Vain muutamaa päivää aiemmin olen opettanut kansainvälistä yhteisöäni laulamaan ”mul on tästä asti aikaa, muutama lantti mammonaa”. Kuvittelen ehkä, että se on erityisen suomalaista, mutta yhtä hyvin voisin opettaa mitä vain. En kerro heille, mitä laulussa sanotaan. He kuulostavat melkein uskottavilta, ja sitten kuuntelemme, kun eräs meistä laulaa koreaksi, toinen jollain Intian sadoista kielistä. Jaamme sen minkä voimme, loppu jää meille itsellemme.

Sen mikä on omaa tunnistaa, kun on ilmassa. Lentokoneesta on helpompi nähdä ympärilleen, vaikka olisi pilvistä.

Mielikuvat

Joulukynttilä tuoksuu piparkakuilta, jotta piparin tuoksu voisi leijua asunnossa, vaikka piparit voi ostaa hypermarketista valmiiksi koristeltuina. Rekiretki-kynttilän tuoksussa yhdistyvät huurteinen kataja, kuusenoksat ja rosmariini – kuin raikas talvisää jouluaamuna. Samoilla linjoilla valmiina tuubista pursotettava kermavaahto on tehty ”with real cream” ja suklainen olut maustettu ”with natural and artificial flavors”: kaikki viistää niin läheltä oikeaa, että sen voi hyvinkin kuvitella.

Amerikka koostuu mielikuvista, ja niitä me kaikki hengitämme. Elämme metonymiaa, tunnustelemme osia kokonaisuudesta. Yhtä lailla mekin, sillä sen minkä olemme jo tehneet muualla tai kierrättäneet omaksemme, Amerikka vain korostaa useampaan potenssiin. Real-like, blends in perfectly: indulge yourself in the warm fragrance of the perfect holiday.

On klisee puhua unelmista, mutta niitä on oltava. Kuka muuten tekisi töitä kaksitoista tuntia päivässä tai matkustaisi arjessaan mailikaupalla suuntaansa. On vain yksi tie ja se on eteenpäin.

Väliäkö sillä, onko joulu sanomaltaan merkityksellinen juuri sinulle, ja joka tapauksessa on oltava varovainen kenelle joulua toivottaa. (Siksikin kiitospäivä on monelle amerikkalaiselle joulua tärkeämpi. Pelkkää kiitollisuutta ilman tarvetta olla kiitollinen erityisesti kenellekään, kuten jumalalle tai naapurille.)

Mutta ei ole pelkkä klisee, että Amerikassa kaikki on mahdollista. Mitä ei ole, sen saattaa kuvitella: yhteiskunnan taloudellisen tasa-arvon tai rekiretken lumettomana jouluaamuna. Tarvitaan riittävästi uskoa, ja sitä on. Uskoa mielikuviin, vahvistamattomiinkin näkemyksiin, kliseisiin ja stereotypioihin. Joulun kaupallisuuskin kelpaa viitepisteeksi jollekin syvemmälle, joka ehkä löytyy alta, jos sitä viitsii etsiä, ja monet etsivät. Pakko ei ole, valinnanvaraa on aina. Jos alkuperäiset merkitykset tuntuvatkin hukkuneen, usko ja toivo roikkuvat mukana. (Erikseen ovat toivonsa menettäneet: lopulta samanlaisia kaikkialla.)

Ehkä jouluvalotkin ovat siksi tarpeen. Joulukoristelu on ylitseampuvaa, kuten Amerikka. Kirkkaus peittää alleen eroavaisuudet, ylitsevuotavassa loisteessa on melkein helppoa uskoa ja kuulua mihin tahtoo. Joka ikkunalla kaksisataa kynttilää: mahdollista, jos ei aina todennäköistä tai varmaa.

Yksinäisyys

”A bus ride is better than most art” (Barrett Watten, 1981)

Amerikkalainen auto on kuori, johon suojautua ulkomaailmalta. Autossa ollaan yksin, yhdellä kuudesta kaistasta, automaattivaihteen ohjaamana ja muiden kaltaisten ympäröimänä. Auto pelastaa muilta ihmisiltä ja siltä mitä kaikkea on paljon, mitä on vaikea hallita. Se antaa vapauden valita hakeako ainekset ruoanlaittoon vai homestyle meal to go: koskaan sinulta ei mitään puutu.

Julkisen liikenteen pysäkillä seisomme me osattomat, joille ei ole suotu omistusautoa. Bussimatka laajalle levittäytyneessä keskustattomassa kaupungissa ja sen lähiöissä on myös sosiologinen tutkimusmatka. Ihmiset ovat vaiti, tai ehkä puhuvat kovaan ääneen puhelimeen tai toisilleen, tuntemattomillekin, toisenlaisilla aksenteilla kuin ostoskeskuksen ilmastoidussa selkeydessä.

Myös pitkän matkan bussissa matkalla kahden osavaltion halki Amerikka on kuluneita taukopaikkoja, Mr. C’s Restaurant by the roadside, McDonalds ja Burger King rinta rinnan keskellä ei mitään kohdassa, jossa bussi pysähtyy to drop off passengers only.

On kuin kaikki olisi tehty määrätön aika sitten ja jätetty silleen, tällä tavoin kulunutta on usein. Expressbus on ehkä siististi cool, mutta Greyhound vain cool, tuskin siisti. Penkillä on murusia eikä ikkunoita ole pesty. Teeskentelemätöntä, kyllä: mikään tästä ei kuvittele olevansa muuta kuin käytännön tarvetta. Näin selviämme, matkustammeko lähemmäs toisiamme.

Mutta tietenkin on myös päiviä, jolloin aurinko paistaa ja tie on vapaa. Pennsylvaniaan satanut ohut lumipeite sulaa hitaasti ja ikkunasta paljastuu yllättäviä joenuomia. Läntisen New Yorkin viinitarhat vihertävät vielä teiden varsilla.

Vapaus

Mutta kaupungista löytyy myös pieni tila, jossa on tänä iltana paikalla runoilija. Runo kestää melkein 45 minuuttia, mutta hän pysähtyy tuskin hengittämään. Lauseet ovat yksinkertaisia, mutta nopeus ja yksityiskohtien paljous tekee vaikeaksi käsittää kaikkea. 70 prosenttia menee ohi, mutta se mikä jää on kirkasta ja selvää: sitä mikä tapahtuu arjessa, juuri nyt täällä ja muualla.

”Freedom is access to two malls,” hän kirjoittaa, ja toisinaan se pitää paikkansa. Se joka joutuu kulkemaan julkisilla kauppaan on väljien aikataulujen armoilla, ja toinen ostoskeskus on aina liian kaukana. Amerikkalaisilla on autonsa ja he tarjoaisivat kyllä kyydin, mutta tarkoittavatko he sitä vai ovatko he vain kohteliaita. Tarjoukseen olisi ehkä helppo tarttua, jos ei olisi suomalainen.

Jopa lähin Wal-Mart on lakkautettu: se ainoa kauppa, jonne pääsi kävellen noin puolessa tunnissa. Onko kapitalismin kannalta olemassa mitään surullisempaa kuin Wal-Mart, jonka parkkipaikka on jäänyt tyhjäksi? Ehkä, mutta sitä on vaikea kuvitella.

Keskusta

Ei ole ihme, että jälkistrukturalismi kelpasi Yhdysvalloissa, sillä keskusta pakenee aina. Tämäkin kaupunki on esimerkiksi joukko kaksikerroksisia townhouseja, värikkäitä punaisia, keltaisia ja violetteja rakennuksia, joista on maali rapissut. Kahviloita ja viinimyymälöitä on riittämiin, ruoka- ja vaatekauppoja paljon vähemmän. Esikaupungeissa sijaitsevat tukevammat omakotitalot, valtavat punaiset tiilitalot ja valkoiset puutalot, joissa pihalla on Yhdysvaltain lippu ja drivewaylla tilaa perheen neljälle autolle.

Tarpeeksi pitkälle käveltyään pääsee talouden keskukseen, jossa pankkien pääkonttorit nousevat kymmeneen kerrokseen. Juuri ketään ei sielläkään näy, vain ihmisiä turvassa autoissaan. New York City on kaukana, mutta toimistorakennuksen katolla on kaksi pientä vapaudenpatsasta. Ne on valaistu kuin omakotitalon pihan Halloween-kurpitsat ja -kummitukset.

Kadut ovat pitkiä ja viivoittimella vedettyjä, eksyminen ei ole kävelijälle edes vaihtoehto. Autoillessa on vain noudatettava navigaattorin ohjeita.

Jopa autolla kaikki kestää aikansa. Moottoritiet vaativat veronsa, vaikka niitä ylläpidetäänkin usein tietullien ja adopt-a-highway-sponsorien turvin. Kuntarajat vaihtuvat, mutta saa ajaa kauan, että kaupungista pääsee maaseudulle.

Matka Cheektowagasta Amherstiin on kuin Harjavallasta Nakkilaan, mutta henkinen välimatka on hyvin erilainen. Liiketalousrakennukset vaihtuvat omakotitaloiksi, huoltoasemat, ostoskeskukset ja hyvin hoidetut puistoalueet vilahtavat ohi, mutta kaupunki ja sen expresswayt eivät pääty. Perille kyllä pääsee, mutta koskaan ei tiedä missä on, toisin kuin Nakkilassa.

Yhteneväisyydet

Mutta edelleen olemme ulkopuolisia, kun seisomme, me kaksi eurooppalaista, ulkona pimeässä ja juomme amerikkalaista olutta. Sekin on täällä opeteltava, vaikka oluesta ei ennestään pitäisi. Olut on kurpitsamausteista ja hanhet elämöivät, nekin maleksivat kuten me. Vaikka seisomme hänen kotipihallaan, loitering, tarpeeton maleksinta, on aina kielletty. Kuten alkoholin kulutus julkisessa tilassa ja tupakointi yliopiston alueella: näin lainsuojattomia olemme.

Mutta kuten tavallista, ketään ei näy. Eurooppalaisuus yhdistää meitä, täällä olemme eurooppalaisia, vaikka asumme maanosan eri laidoilla ja käymme EU:n pitkissä pöydissä toisiamme vastaan.

Erilaisuus yhdistää meitä, vaikka en aina ymmärrä mitä hän sanoo. Joskus vika on kuullun ymmärtämisessäni, joskus hänen ääntämyksessään, toisinaan ympärillä on liikaa melua. Tärkeintä on olla hämmentymättä, toisinaan vastaan yeah, vaikka en ole ymmärtänyt sanaakaan. On rasittavaa kysyä koko ajan tarkennusta.

Melua on aina. Ymmärtämättömyys on täällä vakio: aina löytyy joku, joka ääntää väärin, kuulee huonosti. Meitä on täällä valtavasti, ihmisiä jotka ovat tuskin mistään kotoisin.

Jokainen on kyllä lähtöpaikastaan tietoinen, kokee kulttuurishokin jopa muuttaessaan osavaltion laidalta toiselle. Ja esimerkiksi Etelä-Koreasta käsin Eurooppa ja Amerikka ovat yhtä ja samaa, Suomi sentään koulutuksen ja terveyspalvelujen ihannemaa. Amerikkalaisista joku tietää, että Suomessa on kesäisin aina valoisaa ja sosiaalidemokratia, ja onko sekin kirosana. Mutta kun kerron vieraalta kuulostavan nimeni, kellään ei ole mitään syytä olettaa että olisin kotoisin jostain niinkin kaukaa kuin Suomesta.

Syystä tai toisesta meidät voi kaikki niputtaa samaan, mutta on muistettava tarkistaa mikä oli se syy.

Arki

On täysin mahdollista juoda kermavaahdolla kuorrutettua kahvia ja mennä sen jälkeen kuntosalille kuluttamaan kalorit. Kuulokkeet korvissa ja sykemittari ranteessa juoksumatolla on hyvin varusteltu, liikkeiden vaikutus mitattavissa ja rytmi lihaksissa. Tämä on minun ruumiini, teknologia auttaa unohtamaan itseni.

Kuukaudessa vieraus haihtuu jo hiukan, ympäristöön tottuu ja tilat soljuvat toisiinsa, arjesta tulee arkea. Kuten Blanchot’kin tietää: arjessa meillä ei ole nimeä, ei identiteettiä. Ja Amerikka on ennen kaikkea arkea, kiirettä joka vie pois tietoisuudesta. Kun siirtymät toimivat automaattisesti, morning commute by bus or standing in traffic, flavored coffee to go.

Täällä tilat liukuvat saumattomasti toisiinsa: esikaupunki muuttuu kaupungiksi, keskusta lähiöksi, ostoskeskukset, parkkipaikat ja asuinalueet limittyvät moottoriliikenneteiden välille. Hyvin hoidettuja puistoja, kahvilanpöytiä hitaasti kellastuvien puiden alla. Suuntaa osoittavat liikennemerkit ovat vihreitä, valkoinen merkki kertoo, että right lane must turn right.

Täällä tilat liukuvat saumattomasti toisiinsa: kotoa autoon tai bussiin, kirjastoon, kauppaan, töihin. Kirjasto on auki kahteentoista yöllä. On mahdollista jäädä vielä hetkeksi. Lounastapaaminen, töitä ja kuntosali. Tekstiviesti tai sosiaalinen media sovittaa aikataulut yhteen.

Arjessa meistä tulee pitkälti toistemme kaltaisia, juuri siksi, että vaihtoehtoja on loputtomiin. Voimme valita, mutta mahdollisuuksien paljous on meille yhteistä. Niin se olen kuitenkin minä, joka nostaa tahtia juoksumatolla ja siirtää katseensa televisiosta toiseen. Niistä tulee kaikista eri ohjelmaa: yhdestä lähes aina amerikkalaista jalkapalloa, toisesta muro- ja reseptilääkemainoksia (älä kokeile tätä kotona, kysy lääkäriltäsi sopiiko tämä sinulle), kahdesta muusta ehkä talk show tai Sinkkuelämää loputtomina uusintoina.

Tytöt lukevat stepperillä askeltaessaan orgaanista kemiaa, pojat ratkovat painonnostojen välissä matemaattisia ongelmia. Multitasking on aina mahdollista ja useimmiten tarpeen, aikaa on kulutettava, se ei vain kulu. Bussia odottaessa lukee kirjaa eikä tarkkaile ympäristöään. Kuukaudessa vieraus haihtuu hieman, aistit latistuvat. Niin se olen kuitenkin minä, joka on läsnä: en voi syyttää Amerikasta ketään toista.